The other side of my exchange year

Vaihto-vuosi vaikutti positiivisella tavalla mun elämään ja oli ehottomasti paras kokemus ikinä. Oon tosi onnellinen, että sain tilaisuuden olla osana jenkkikulttuuria ja kokea niin erilaista elämää. Blogin kirjottaminen anto mulle keinon jakaa kokemuksia ja purkaa tunteita. Kirjotin blogiin kyllä kaiken rehellisesti ja täydestä sydämestä, mutta haluaisin nyt myös jakaa muutamia niitä asioita, jotka jätin sillon tietyistä syistä kertomatta. Tottakai siellä sattu ja tapahtu monia semmosia asioita, joista kertominen ja kirjottaminen vaihto-oppilas järjestön sivuille ei olis ollu ideaalista eikä myöskään noudattanu niitä vaihtareille annettuja sääntöjä. Säännöt tulee ottaa vakavasti ja niitten rikkomisesta voidaan ihan oikeesti lähettää takasin kotiin, ilman turhia neuvotteluita. Halusin kuitenki normaalina teini-ikäsenä olla oikeesti osana Amerikkalaisten teinien yhteisöä ja tehä samoja asioita mitä nekin tekee. Sehän sitä todellista jenkkikulttuuria on. Oon ihan varma, että suurin osa vaihtareista teki aivan samoin.

 Suurimpana shokkina mulle tuli se älytön huomion ja ihailun määrä. Ensimmäinen päivä oli tosi ahistava, kun tuntu, että happi loppuu eikä tila riitä. Kaikki 1200 uutta kasvoa pyöri ympärillä ja yritin samaan aikaan sisäistää kaiken uuden. Tilanne onneksi rauhottu vähän ja seuraava kuukausi oli jo huomattavasti helpompi. Opin olemaan varuillani ihmisten kanssa ja tajusin ettei kaikkea kannata kertoa kaikille, eikä joka asiasta kannata innostua liikaa. Monesti lupailtiin asioita, ja myöhemmin ei ees muistettu, että sellasta oli luvattu. Mun seuralla yritettiin saada suosiota kertomalla mun sanomia juttuja ja kehuskelemalla sitä, että on viettäny aikaa sen Suomalaisen tytön kanssa. Mun mielestä tuo oli tosi naurettavaa ja feikkiä ja teki hankalaksi niiden oikeiden ystävien löytämisen.
Tottakai on ihanaa kun kaikki on kiinostuneita sun seurasta ja kulttuurista, mutta loppujen lopuksi me kaikki tarvitaan niitä oikeita luotettavia ystäviä. Onneksi niitäkin sitte löyty ajan kanssa : ) Mua oltiin joka puolella vetämässä draamaan mukaan ja aina joku ihminen tuotti pettymyksen epäluotettavuudellaan yms. Sain vaihto-vuoden aikana myös uskomattoman ihania ystäviä, joitten kanssa oon tekemisissä varmasti vielä vuosienkin päästä. Monet mun jenkkikavereista teki todella paljon mun eteen ja yritti saada mut tuntemaan oloni kotoisaksi.
 On asioita jotka toivon että olisin tehny erilain ja yks niistä on se kiitoksen määrä, jota mun olisi pitäny osottaa enemmän. Oon tajunnu vasta jälkeenpäin kuinka paljon vaivaa monet ihmiset siellä mun eteen näki, ja kuinka en sitä sillon hoksannu arvostaa.

 Huomiota tuli joka suunnasta… myös pojilta. Amerikkalaiset pojat on erittäin hyvän näkösiä ja siksi mulla ei oo valittamista tästä huomiosta, mutta välillä ajauduin kuitenki tilanteisiin joissa oli pakko valita kahen treffipyynnön väliltä ja toisen tunteet tuli sitte loukatuksi teki sen miten päin vaan. Amerikkalisilla on myös se kulttuuri, että tytön torjunta on isku egolle haha :D Välillä toivoisin, että Suomalaiset jätkätki uskaltais oikeesti pyytää tyttöjä ulos kukkakimppujen tai suklaarasioitten kanssa ja käyttäsivät edes vähän luovuutta… En siis tarkota mitään lentokoneen perässä lentäviä lippuja joissa pyydetään Promeihin, vaikka tääkin ääripää tuli nähtyä. Raukkelit jätkät joutu joskus tuhlaamaan satoja dollareita niitten pilalle passattuihin tyttöystäviin, joille ei kelvannu mitkä tahansa joululahjat…
 Moni on kysyny multa, että no juhlitko sä siellä? Kävitkö missään bileissä tai joitko ollenkaan? Juoko nuoret jenkeissä yhtään? Siis joo todellakin juo…Me Suomalaiset ollaan tunnettuja juomisistamme, mutta kyllä ne Amerikkalaisetki osaa, varsinki nuoret. Amerikkalainen high school kulttuuri on julmaa ja jakaa ihmiset eri arvoisiin luokkiin. Cheerleaderit on suosittuja ja marching bandiläiset luusereita. Ite sain onnekkaana olla kaikkien kaveri eikä mun tarvinnu valita puolia tai suosia ketään niin kun aluksi pelkäsin.
Näin siis monenlaista juhlintaa ja joskus se niitten meno näytti aika hurjalta. Ihan hyvä, että alkoholin ikäraja on siellä 21, koska ehkä ne siihen menessä sais jotain järkeä päähän haha.
Kävin pari kertaa meidän koulun tummaihoisten kotibileissä down town alueella ja kiitin onneani, että pääsin edes sisälle valkoihoisuuden takia haha. Niillä on aivan oma yhteisö ja omat bileet. Monet Butlerin mustista ei saa töitä ja joutuu elämään köyhissä oloissa. Nää talot, joissa bileet järkättiin oli hajoamisen partaalla ja niin likasia, että kengät pidettiin jalassa. Laukusta piti pitää kiinni ja kattoa kenelle puhu ja mitä puhu. Silti siellä oli aina hauskaa, enkä olisi jääny jos olisin kokenu oloni uhatuksi. Pidin kuitenki järjen päässä ja lähinki monesti kotiin jos näytti siltä, että meno ylty liian rajuksi.
Näissä cheerleadereitten bileissä oli taas ihan eri meininki. Paikalle oli kutsuttu vaan ”suosittuja” ihmisiä, jotka ajo pihaan omilla autoillaan pikkumekot ja korkkarit jalassa. En tosiian tiiä, että mitä niille autoille kävi, mutta ilmeisesti jotku hullut 16- vuotiaat lähti aamulla ajamaan kotia kohti… Ite olin tosi varoivainen kenen kyytiin menin ja millon. Kortin saaminen on siellä lastenleikkiä, eikä tosiaankaan takaa ajotaitoa :D
Nää bileet järkättiin siis useasti rikkaalla alueella isoissa taloissa. Oli uima-altaat, kotiteatterit ja muut rikkaukset…jotka usein myös hävis yön aikana.

Päälimmäisenä mulla jäi Amerikkalaisesta kulttuurista todella pinnallinen kuva. Kaikki pitää isoa ja hienoa. Tai oikeestaan kaikki mikä näkyy ulospäin, pitää olla viimesen päälle kallista ja upeaa, mutta muut jutut on ihan sama. Kunhan talon piha on tiptop ja joulukoristeet helvetin moiset, niin sisällä voi sitte istua muovituoleilla.
 Paljon löyty myös sitä porukkaa, jonka mielestä alkoholi oli vaarallista ja sitä ei pitäis juoda, mutta aamulla kouluun tuleminen pilvessä on ihan ok… Sen suosio mua ihmetyttää vieläki, enkä välillä voinu oikeesti uskoa miten iso osa niitten kulttuuria se onkaan.

 Älkää nyt ymmärtäkö väärin, mä nautin olostani täysin siemauksin ja vaihto-vuosi oli mun elämäni parasta aikaa, mutta haluan tuoda esille myös ne vähemmän kivat jutut. Oon hehkuttanu jo kaikesta kivasta ja mahtavasta tarpeeksi niin välillä näinki.

 Moni varmasti luki myös mun perheen vaihtamisoperaatiosta. En jääny sitä sillon selittelemään sen enempää, mutta voin nyt aukasta tarinaa vähän enemmän. Mun ensimmäinen perhe oli tosi ihana ja ollaan vieläkin läheisissä väleissä. Niillä on kaks tyttöä, joista tuli mulle tosi tärkeitä. Tän perheen kanssa asuminen oli kuitenki tosi raskasta, vaikka ymmärän sen että sääntöjä pitää olla ja kotitöitä tehä. Mulla töiden teettäminen meni kuitenki jo yli ja lattioitten pesemisestä tuli jokapäivästä hommaa. Vietin tän perheen kanssa 6 kuukautta ja olin aluksi nöyränä auttamassa ja tekemässä kaikkea. Jouduin maksamaan joka ikisestä asiasta mitä käytin, vessapaperista ruokaan. Bensasta piti maksaa ja heidän tekemät palvelukset piti korvata joko vahtimalla lapsia tai siivoamalla jotain.
Perheen isällä oli koko kaupungissa levinny maine ”hulluna” opettajana ja erilaisia huhuja tuli vastaan harva se päivä. Edes naapurit ei koskaan jutellu mun perheelle, koska niitä pidettiin täysin sekoina. Mulla heräs epäilys siinä vaiheessa kun yks naapureista tuli kyselemään että olihan mulla kaikki okei ja kehotti mua juoksemaan sinne jos joskus tulisi tarve. Tilanne käristy lopussa siihen, että olin henkisesti niin poikki, että halusin vaan ulos sieltä.
 Tulin yhtenä iltana kotiin shoppailureissulta, kävelin oman huoneen vessaan ja löysin mun roskakorin sisällön levitettynä ympäri vessaa…Hostäiti syytti mua heidän luottamuksensa pettämisestä, koska olin syöny karkkia vaikkei ollu lauantai (virallinen perheen karkkipäivä) ja sillä oli todisteena mun roskakorista löytyneet paperin kääreet.
Toinen hyvä esimerkki on ku mulla oli nuha ja infektio astman takia yskin parin viikon ajan. Mua kehoteettin vaan rentoutumaan, koska lääkärissä käynti on niin kallista, että sinne ei kannata mennä. Hostisällä meni kuitenki hermot mun yskimiseen ja yhtenä päivänä se otti ompeluneulan käteen sano, että: ” Jos et nyt lopeta tuota yskimistä niin pistän sua tällä neulalla joka kerta kun yskit ja varmasti loppuu.” Luulin ensin, että se oli vitsi, mutta ku tajusin että mies oli tosissaan nii yritin salailla mun yskimistä. Suomeen tultua mulle tosiaan selvis, että poskiontelotulehus on niin paha ettei lähe edes antibiooteilla.

 Lopulta mulla meni hermot siihen, että jokainen asia jota olin syöny, juonu tai kuluttanu merkattiin listaan ylös ja kerran kuussa maksoin niistä hostäidille. Mun olo oli kaikkea muuta ku perheenjäsen. Vaikka yritin keskustella sioista sievästi ja ehottaa kompromissia oli se turhaa.
Keittiöön meneminen kello 18 jälkeen oli kieletty, koska vanhan keittiön kaapit piti kovaa ääntä ja tähän aikaan oli lasten rauhottumi- ja isän työskentelyaika. Omassa huoneessa syöminen oli myös kieletty, koska se voisi houkutella torakoita yms sisälle huoneisiin. Mietin siinä sitte nälissäni illalla, että mitähän helvettiä tässä tekis ja päätin ostaa ruokaa hostäidin kielloista huolimatta ja söin niitä salaa. Roskat oli tietty kuljetettava jonnekin muualle, koska roskakorista ne nähtävästi löydettäisiin.
Lopulta väsyin salailuun ja ehdotin perheenvaihtoa. Tilanteesta saatiin local coordinatorin kanssa sellanen, että perhettä ei syytetty mistään ja muutto tapahtu sulassa sovussa. Mun muuton jälkeen koko perheen olemus muuttu ja ne alko olemaan älyttömän mukavia. Saatiin hommat selvitettyä ja todettiin, että ollaan tosi hyviä ystäviä, mutta asuminen yhdessä ei ollu vaan paras vaihtoehto. Vielä tänäkin päivänä ollaan yhteydessä : )

 Toinen perhe johon muutin joulun aikaan oli ihan toista maata. Kuukausien aikana ymmärsin, että oli perhe millanen tahansa, on se aina hankalaa asua toisten arjen keskellä tuntemattomien ihmisten kanssa. Mun toinen hostperhe asu mielettömän isossa talossa ja ajo älyttömän isoilla autoilla. Lapset sai kaiken haluamansa eikä niiden tarvinnu tehdä mitään. Mun 18- vuotias hostsisko ajo kotiin koulusta ja jätti repun autoon, josta äiti sitten haki sen ja kiikutti tälle omaan huoneeseen pestyjen pyykkien ja välipalan kanssa. Koululounas oli lapsille aina valmiina pöydälle pakattuna ja jos ulkona sato, ajo hostäiti lapset siihen 100 metrin päähän bussipysäkille, jotta ne voi istua auton suojissa siihen asti että se bussi tulee. Kaiken huippu oli se kun näin hostäidin tekevän 14- vuotiaan poikansa äidinkielen esseetä ja samalla valittaen sitä kuinka hankalia tehtäviä niille annetaan.
Asuminen tämän perheen kanssa oli kivaa, kun oli saman ikäsiä sisaruksia talossa. Tekemistä löyty paljon ja talo oli ihanan iso ja tilava. Meillä on hostsiskon kanssa monia ihania muistoja, mutta riideltiin myös samalla tavalla ku normaalit sisarukset.
Monet vaihtarit on harmitellu sitä, että hostsiskojen on vaikea sopeutua tilanteeseen, kun vaihtari vie kaiken huomion ja ymmärrän sen ihan täysin. Ne on vaikeita tilanteita ja välillä on hyvä asettaa ittensä hostsiskon asemaan. Mutta kyllä muaki harmitti kun sisko veti hirveet itkuraivarit siitä, että me koulun vaihtarit oltiin saatu rehtorilta lupa osallistua graduation seremoniaan. Hostäiti liitty soppaan mukaan ja huusi mulle päin naamaa, että enkö tajua kuinka se on O:n päivä ja kuinka monta vuotta O on tehnyt töitä sen eteen ja miten meillä vaihtareilla ei oo asiaa lähelekään tuota lavaa ja miten se onkaan häpeä Amerikkalaiselle kulttuurille, että ulkomaalaiset ”ei amerikkalaiset” osallistuvat niin isänmaalliseen juhlaan…. Joo-o eipä siinä jääny mulle oikeen mitään sanottavaa. Koulun rehtori henkilökohtaisesti mua pyysi osallistumaan seremoniaan muiden vaihtareitten tavoin ja olla välittämättä siitä mitä hostäiti sano.
Graduation päivänä sillä ei ollu mitään väliä osallistuinko vai en, koska olin pakannu tavarat ja asuin kaverin luona viimeset 4 viikkoa. Nuo neljä viikkoa olikin mun elämäni parhaat ja koin olevani oikeesti osa sitä perhettä. Meillä oli älyttömän hauskaa yhessä ja mun kaverin perheestä tuli mulle kuin oma : )



On monia ihmisiä, joille oon ikuisesti kiitollinen kaikesta, mutta myös niitä ihmisiä, joitten kanssa en halua olla missään tekemisissä. Molemmat perheet anto mulle todellisen käsityksen jenkkielämästä ja arjessa oli ihania sekä vähemmän ihania asioita.
Tässä tekstissä toin esille niitä ei niin mukavia juttuja, koska ihanuuden hehkutusta on ollu jo tarpeeksi. Eli ei se vaihto-vuosi ole pelkkää ruusuilla tanssimista.
Voin sanoa, että vuoden aikana opin paljon itestäni. Toisten ihmisten elämää ei pidä mennä kritisoimaan, mutta pitää myös osata pitää omia puoliaan eikä kestää ihan kaikkea.